Jalkapalloharrastuksen järjestämisen perimmäisistä syistä
En muista tarkkaan mutta jotenkin niin se meni, että Tuomas Nevanlinna ja Jukka Relander Helsingin Sanomien NYT-liitteen palstalla kommentoivat Suomen miesten maajoukkueen pääsemättömyyttä arvokisoihin. Kommentointi sisälsi mielenkiintoisen kohdan. Se ikään kuin puki tietynlaisen paradoksin pääni sisällä sanoiksi. Filosofi Nevanlinna ja historian tutkija Relander totesivat ironisesti, että suomalainen juniorijalkapallo näyttää tavoitteiltaan vain pyrkivän tuohon tavoitteeseen. No, ei se näin kömpelösti tietenkään ollut kirjoitettu mutta tämä oli hyvin vapaa lainaus.
Mutta kömpelö on myös meidän lajimme pyrkimys saavuttaa himoittu arvokisapaikka ainakin juniorijalkapallo järjestämisen osalta ruohonjuuritasolla. Toisaalta ovat ne, jotka valmentavat lapsia vain siksi, että heistä tulisi huippuja ja/ tai joukkueesta tulisi menestyvä - pelaajien potentiaaliin tai heidän omaan motivaatioon katsomatta. Ja toisaalla ovat he, jotka epätoivoisesti huutavat, että juniorijalkapalloa pitäisi tehdä tosissaan eikä pelleillä.
Usein, kuten nyt, minusta tuntuu, että jalkapalloon intohimoisesti suhtautuvat ihmiset puhuvat ja puhuvat mutta kukaan ei ymmärrä toisiaan. Lisäksi minusta tuntuu, että jalkapallotoiminnan perimmäisestä syystä puhuminen alkaa kaiken vouhotuksen keskellä muuttumaan samanlaiseen asemaan kuin KAIKKI PELAA -ohjelman alkuaikoina kilpailusta puhuminen.
Nimittäin jalkapallotoiminnan järjestämisen perimmäinen syy minusta kulkee siinä missä minkä tahansa harrastuksen: se on turvallinen sosiaalisen kasvun paikka, jossa opitaan ilmaisemaan itseään mielekkäällä tavalla. Sen tavoitteena tulee olla terveen ja myönteisen itsetunnon kehittäminen. Tuntuu pehmolta sanoa. Mutta minusta kaikki mittarit osoittavat, että lapset ja nuoret eivät voi yhteiskunnassamme hyvin ja siitä olemme taas saaneet kokea ääriesimerkin. Jalkapallo on yksi suurimmista lasten harrastuksen järjestäjistä, joten mielestäni paremman tulevaisuuden talkoisiin osallistuminen on jopa velvollisuus.
Sanon ajatukseni vielä toisella tavalla. Jalkapallotoimintaa ei järjestetä pelkästään sille 0,01% lapsista ja nuorista, jotka aikuisikään tullessaan pääsee kansainväliselle huipulle eikä edes sille 1% junioreista, jotka pääsevät kansalliselle huipulle. Velvollisuutemme on järjestää toimintaa, joka huomioi kaikki jalkapalloperheen urheilevat lapset ja nuoret.
Tällä en tarkoita sitä, että lasten kilpaurheilussa olisi jotain väärää. Mielestäni terveen ja myönteisen itsetunnon kehittyminen vaatii jokaiselle sopivaa vaatimusilmapiiriä ja sitä kautta onnistumisia ja turvallisen ympäristön myös epäonnistua. Itsensä ilmaiseminen vaatii ympäristön, jossa pääsee edes jollain tavalla positiivisesti esiin ja näyttämään kykynsä.
Tarkoitan vain sitä, että nykyisiä rakenteita ei pitäisi mennä uusimaan rumasti sanottuna perse edellä puuhun -meiningillä. Arvokisoihin pääseminen ei voi olla agendalla niin korkealla, että sen vuoksi erilaiset rakenneuudistukset (kuten nykyistä aiemmin perustettavat tasoryhmät) jyräävät muuta rakennetta tuhoten tai vaurioittaen ne. Lisäksi luodessa uusia rakenteita tulisi jatkuvasti huomioida perimmäinen syy jalkapallotoiminnan järjestämiseen. Myös huippulahjakkaiden terve ja myönteinen itsetunnon kehittyminen ja hyvä olo on tärkeämpi kuin suomalaisen jalkapallon läpimurto.
Lisäksi palaan vielä Nevanlinnan ja Relanderin ajatukseen. Toimimalla kaikenlaisissa joukkueissa kuin joukkueen osaaminen ja menestyminen on arvoissa korkeimmalla sijalla ja pyritään sokeasti kaikin mahdollisin keinoin kehittämään pelaajia, käy helposti niin, että se pieni ihminen unohtuu.
Olettehan muistaneet kysyä pelaajiltasi: mitä kuuluu riittävän usein? Entä onko kaikki hyvin? Ja mikä tärkeintä, olettehan muistaneet kertoa, että välitätte heistä juuri sellaisina kun he ovat, suorituksista riippumatta?
Muistattehan välittää, ihan sillä omalla tavallanne.
